Tämä on muistokirjoitus pitkäaikaiselle suhteelleni erään kenkälaatikon kanssa. Tuon laatikon kanssa ajoin kaupungin läpi ja kiikutin sen ylpeästi kirjanpitäjälleni vuodesta toiseen. “Tässä on kirjanpitoni”, ojensin laatikon hymy huulilla.

Tiesin, että oman luovan yrittäjyyskuplani ulkopuolella oli toinen universumi, jossa oli ihmisiä, jotka tallensivat kuittinsa nimen, päivämäärän ja kulukategorian mukaan. Minulle kummallinen paikka, jossa kummalliset ihmiset arvostivat enemmän kirjanpidon tehokkuutta ja järjestystä kuin oman aikansa optimointia. Omassa mikrokosmoksessani olin vain minä, kenkälaatikko ja “pää puskaan” -strategiani. Minun mikrokosmoksessani oli jo hyvä säilytyspaikka kuittikokoelmalleni.

Ravintolakuitteja, laskuja, muistutuslaskuja: kenkälaatikko kuuluu yrittäjyyteen yhtä erottamattomana osana kuin hermoja raastavat deadlinet. Oma kenkälaatikkoni – vaaleanharmaa sivuilta, elegantti musta kansi, kultakirjaimet – oli uskollinen hupsu kumppanini vuosien ajan. Innokkaasti se ahmi ravintolakuitteja, taksikuitteja, rypistyneitä kuittimyttyjä ja kellastuneita junalippuja.

Omien seinieni ulkopuolella pahvinen ystäväni tunnettiin virallisella nimellään “kirjanpito”. “Minun pitää vielä hoitaa kirjanpitoni”, oli yksi suosikkitekosyyni kieltäytyä epämieluisten tuttavien tapaamisista. Kenkälaatikkoni ei ollut vain kirjanpitoni, vaan verbaalinen hätäjarruni. 

Ystävieni laatikot olivat eri kokoisia, eri värisiä, toiset kuluneempia kuin toiset. “Laatikollesi, ole hyvä”, sanoi aina joku illallisseurueessamme kuitti kädessään. Jokaisen bisneslounaan päätteeksi jonkun laatikko sai osansa vatsantäytteestä. Me kenkälaatikkojen omistajat tunsimme kuuluvamme salaseuraan. Olimme aina askeleen edellä tavallisia tallaajia, jotka saivat setviä itse kuittejaan veroilmoituksen täyttöä varten. Kuinka tietämättömiä olimmekaan.

Optimoituani aikaani vuosia tällä tavoin aloin ymmärtää, että analoginen laatikkokirjanpitoni näytti yhä kummallisemmalta alati digitalisoituvassa maailmassa. Sen pahvikuoren kolhut syvenivät entisestään. Ja minä vain jatkoin laatikon täyttämistä, sulkien kannen ja odottaen tuhkimomaista ihmettä. Hyvä haltijakummi, kurpitsa ja siisti kirjanpito. Tai jotain sinnepäin.

Samaan aikaan kasvavan työmääräni mukana kasvoi paperivuori, jota piti tarkistaa, kategorisoida ja tallentaa kirjanpitoon. Minä ja kenkälaatikkoni emme vain pysyneet enää mukana. Sinnittelimme tilinpäätöksestä tilinpäätökseen.

Kaikelle on aikansa, myös virheille. Pienyrittäjät – graafikot, taiteilijat ja copyrwriterit – ovat asiantuntijoita tällä saralla. Teemme virheitä, koska olemme vapaita ja valitsemme helpoimmat vaihtoehdot, kunnes alkaa sattua. Tai ainakin minä. Tositteita pursuava kenkälaatikkoni todistanee sen.

Nyt on siis kaksi vaihtoehtoa: painaa hätäjarrua, heittää laatikko roskiin ja järjestää kirjanpito tehokkaasti. Tai vain lapioida lisää hiiltä oman Titanicin polttouuniin ja suunnata kohti horisontissa siintävää jäävuorta, jonka huipulla häämöttää Verottajan kyltti. 

“Linda”, kirjanpitäjäni sanoi, “eikö sinusta olisi aika tehdä asiat helpommaksi itsellesi ja ennen kaikkea minulle?” Nyökkäsin, otin kenkälaatikkoni, siirsin paperikuitit varastoon ja lupasin parantaa kirjanpitoni logistiikkaa. Oli aika sanoa hyvästit kenkälaatikolle.

Nykyään kenkälaatikko majailee vaatekaapissani. Katson sitä hymyillen, kun kuvaan kuittini ja lähetän ne kirjanpitoon muutamalla klikkauksella. Suhteemme oli hyvä ja toisillemme olimme tarpeeksi. "Mutta jonain päivänä", kuiskasin lopulta, "se ei vain enää riitä."

Sanoin: vika ei ole sinussa, vaan minussa. Minulla on nyt Holvi.

Jätä kuittikaaos ja kenkälaatikko taaksesi ja lue, miksi sinun kannattaisi valita Holvi.

 Miksi valita Holvi?